Tämä maanantai on sisältänyt paljon pohdintaa, joten luvassa olisi pitkästä aikaa hieman syvällisempää tekstiä.
Valmistumispäivän lähestyessä minun pitäisi kai olla riemun kukkuloilla. Koulu ohi ja elämä edessä. Minulta ovat monet tutut ja puolitutut kysyneet lähiaikoina saman kysymyksen “mitäs nyt?”. Voi huokaus. Haluaisin antaa tähän täsmällisen ja jämäkän vastauksen. Olen aina ollut se, joka tietää mitä haluaa elämässään. Tiesin haluavani opiskella vaatetusalaa jo yläasteella. Tiesin haluavani tehdä töitä muodin parissa. En kai koskaan ajatellut asiaa loppuun asti. Sitä mitä todella tekisin työkseni. Vuosien varrella erilaiset suunnittelmat ovat käyneet mielessäni, mutta olen luottanut siihen, että paikkani löytyy siihen mennessä, kun koulu loppuu. Niin ei käynyt. Olen valmis, mutta minulla ei ole tietoa mitä tarkalleen haluisin tehdä. Aika harva tosin tietää tismalleen mitä “isona” haluaa tehdä. Minullakin on mielessä työtehtäviä, jotka olisivat erityisen mielekkäitä, mutta suunnan valitseminen on tuottanut päänvaivaa.
Olen jopa kironnut vaihtoehtojen liian suurta määrääkin. Jos olisin lukenut opettajaksi olisin opettaja, jos olisin lukenut lääkäriksi olisin lääkäri. Nyt minulla on useita eri vaihtoehtoja mihin suuntaan lähteä. Vaikka koulutukseni olisi hyvä pohja useisiin erilaisiin työtehtäviin, ovat alan työpaikat kiven alla. Suurin osa niistä avautuvista paikoistakin menee suhteiden kautta ennen kuin kukaan ulkopuolinen edes kuulee niistä. Tästä syystä olen jättänyt suunnan valitsemisen hieman taka-alalle ja keskittynyt hakemaan vain töitä. Vielä ei ole natsannut, mutta ajat ovat vaikeat, sen tiedän.
Minulle on tullut olo, että olen eräänlainen väliinputoaja. En ole opiskelija, mutta en ole vielä löytänyt paikkaani työelämässäkään. Luotan omaan ammattitaitooni ja siihen, että paikka vielä löytyy, mutta välillä asia ottaa suuresti päähän. Niinä hetkinä pyrin miettimään, miten onnekas olen, kun sain aikoinaan opiskelupaikan ja olen nyt 25-vuotiaana saanut opintoni jo päätökseen. Nämä asiat kun eivät ole itsestäänselvyyksiä. Pitäisi opetella olemaan tyytyväinen. En elä pilvilinnoissa ja luule, että unelmieni työpaikka on se, johon ensimmäisenä koulun jälkeen päädyn. Olen jo kauan sitten sisäistänyt, että sen saavuttamiseen voi mennä tovi. Se voi vaatia vuosien työn ja monta sellaista työpaikkaa, jotka ovat “vähän sinne päin”.
Olen kevään aikana saanut konkreettisesti huomata, että työelämään siirtyvän nuoren ei ole todellakaan helppoa löytää edes sitä ensimmäistä paikkaa. En ole nirsoillut paikkoja hakiessa, mutta olen pyrkinyt, että ne vastaisivat koulutustani. Moniin työpaikkoihin, myös niihin assistentin assistentti-paikkoihin, odotetaan työkokemusta vastaavista tehtävistä. Tänään sain kuulla, miten minulla on vain “harjoittelutyökokemusta” alalta. En tiedä kuinka olisin onnistunut koulun aikana keräämään kokemusta näistä tehtävistä muuten kuin harjoittelun muodossa. Vaatetusalan työt ovat pääsääntöisesti kokopäivätöitä, eikä mitään iltahommia, joita voisit tehdä opintojen ohessa. Meillä harjoittelut tehdään kouluajan ulkopuolella eli suomeksi sanottuna kesällä. Kesät olisivat ehkä olleet ainut mahdollisuuteni tehdä näitä päivätöitä, mutta silloin oli suoritettava harjoittelut. Eikä meidän alalla paljon kesätyöntekijöitä palkata. Koulun ohessa tehdään esimerkiksi vaatemyyjän hommia. Tietysti poikkeuksiakin löytyy sekä oppilaista että yrityksistä.
Minun olisi tehnyt mieli kysyä rekrytoinnista vastaavalta, kuinka minunlaiseni uraansa aloitteleva nuori voisi koskaan saada sitä ensimmäistä työpaikkaa, ellei saisi sitä “pelkästään” työharjoittelusta saadun kokemuksen nojalla. Minusta työharjoittelut ovat nimenomaan sitä varten, että sieltä saadaan kokemusta alan tehtävistä, joita muutoin on mahdotonta päästä tekemään. Itse olen tehnyt kaksi mainiota työharjoittelua ja myös työnantajani ovat molemmissa paikoissa olleet erittäin tyytyväisiä. Itse koin saavani harjoitteluista erittäin paljon ja olevani valmiimpi tekemään kyseisiä työtehtäviä. Toivoisin, että työharjoitteluita arvostettaisiin yleisesti ottaen työnantajien puolelta enemmän.
En usko, että työnhakuni loppujen loppuksi tyssähtäisi työkokemuksen puutteeseen, sillä ansioluettelossani on kuitenkin työpaikat-osion alla useampikin arvostettava kohta. Myös työnantajia on varmasti monenlaisia ja toiset todella ymmärtävät vasta valmistuvien tilanteen ja ovat siitä huolimatta valmiita palkkaamaan heidät ja antamaan heille sitä kipeäasti kaivattua kokemusta. Tarvitaan vain lisää yritystä sekä ripaus onnea, niin se sopiva sauma löytyy minullekin. Löytyykös täältä muita samassa tilanteessa painivia?
(kuvat satunnaisia otoksia viime vuodelta)
Viime viikonloppuna kuvailtiin Asus-kampanjaan kuvia. Innostuttiin lopussa loikkimaan ja nappasin kuvaajana toimineesta siskostakin muutaman.
Lauantaina kävin äidin ja tädin kanssa kahvilla ja kirppareilla. Äiti oli ostanut uudet Converset ekaa kerran sitten 70-luvun.
Maistoin ekaa kertaa inkivääriolutta. Nimestään huolimatta juoma ei maistu oluelta ja on alkoholiton. Oli muuten hyvää!
Showroomkierros jatkui tällä viikolla. Tällä kertaa ihastelin mm. Terhi Pölkin kenkiä ja Camilla Mikaman uutta mallistoa.
Showroomilla oli myös tarjolla äärettömän maukkaita salaatteja.
Tällä viikolla olen herännyt monena aamuna sakean hernerokkasumun keskeltä. Meri on vielä niin kylmä, vaikka ilmat lämpenevät.
Keskiviikkoisesta Mirkka Metsolan näytöksestä vielä muutama otos. Ensimäisessä suunnittelija itse. Toisessa minä ja ihana 
1. Järisyttävän hyvää juustokakkua, synttärisankari lupasi leipoa tätä valmistujaisiini!
2. Kesä parvekkeella.
3. Jokilaivat olivat vielä tyhjillään.
4. Sisko ♥
6. Uusi metrilakulemppari kirpeä passion.
7. Saaristolaismarkkinoilla riitti väkeä.
8. Monet olivat liikenteessä pyörällä. Itsekin avasin pyöräilykauden viime viikolla.
9. Kesän eka booli on aina hyvä merkki!
BikBokilta saadut käsikorut, kerrankin ranteessa jotain muuta kuin kello. Sopivasti myös väriä tämän tytön mieleen.
Parhaan ystäväni äärettömän kauniit hääpukukankaat. Minulla “pienet” paineet tehdä tästä myös äärettömän kaunis mekko♥
Vanha paperiroskis sai uuden elämän lehtikorina parvekkeella. Nyt vaan aurinkokelejä kiitos, niin pääsen tuonne istuskelemaan ja lukemaan.
Ehkä yksi lempiasioistani kotona. Jättimäinen valokuva entisen kotimme läheltä Turusta. Kehykset ovat vanhat ikkunan pokat, jotka löysin metsästä, maalasin ja lasitin. Taulu on kulkenut kaikissa muutoissa mukana ja sen paikka on aina olohuoneen seinällä. Kai tuo “muovipussi-mummo” kuvastaa minulle sitä reissaaja elämää, jota elimme edelliset 5 vuotta.
Viimeisenä, mutta ei suinkaa vähäisimpänä mansikoita. Ulkolaisia, mutta oli vaan pakko saada. Tein niistä salaattia avokadon kera.
